Digitaalinen taivas - harppujen ja tulikiven tasapainottelua

Kun aloittelin harrastajavalokuvaajana viime vuosisadan 70-luvun lopulla kaikki oli kiehtovaa, kallista ja työlästä. Mustavalkokuvaus pimiöineen ja hopeapapereineen ja kehite,- kiinnite- ja keskeyteliemineen jäi lähtemättömästi mieleen etikanhajun kanssa. Todellista punaisten lamppujen huumaa! Yökausia vietin pimiössä jännittämässä lopputuloksen taianomaista ilmestymistä - ei näytölle- vaan suoraan paperin pinnalle, nesteen sisään. Satoja epäonnistuneita vedoksia, mutta ah ne harvat onnistuneet, siinä oli sitä jotakin.

Ja jottei homma olisi mennyt liian yksinkertaiseksi ja helpoksi,

päädyin toisin kuin isoveljeni, joka on nykyisin kuva-alan ammattilainen, kinofilmin sijasta käyttämään pienen filmikoon 13x17 mm pocket -kasettifilmiä, johon alkoi saada hyvänlaatuisia kameroita. Harrastin näet retkeilyä ja pyöräretkeilyä, pikkukamera oli kätevä kuljettaa mukana. Mutta Suomesta ei kaikkia filmejä ja mustavalkoisen filmin kehitysrullia pocket-filmiä varten saanut. Piti tilata Isosta Amerikasta asti. Modern Photography -lehden sivuilta löytyi amerikkalaisten fotoliikkeiden hinnastoja ja osoitteet, joten ei muuta kuin lukiolaisamerikanmurteella kirje kasaan, riittävä määrä dollareita kuoreen, postiin ja odottelemaan.

Ja pettymyksiäkin oli,

 

kerrankin olin lähdössä parhaiden kaverieni kanssa kuukauden pyöräretkelle Ruotsiin ja Norjaan, tilasin diafilmit matkaa varten hyvissä ajoin lähettäen oikean dollaritukun (joka oli tietenkin itse  käyty vaihtamassa markoista pankissa) ja mielestäni selkeän tilauksen amerikkalaiskauppaan. Kun tilausta ei alkanut kohtuuaikaan kuulua, lähetin kauppaan uuden kirjeen, ilman dollareita, ja kysyin, missä tilaukseni mahtoi viipyä. Vastausta ei ennen reissua kuulunut ja nieleskellen piti lähteä matkaan ilman diafilmejä (sitä kuuluisaa Kodachrome 64:sta, joka oli hienoin erotuskyvyltään ja värintoistoltaan,  valotusvuosia edellä muita filmimerkkejä etenkin pienen filmikoon kameroissa, missä pienetkin virheet suurennettiin kissankokoisiksi.) Siksi alkureissulta on pelkkiä väripostikorttikuvia ja mv-vedoksia. Diafilmiä sain ostettua vasta Norjasta kauan etsiskeltyäni.

Kotiin kuukauden päästä palattuani minua odotti kuitenkin yllätys - kaksi pakettia täynnä diafilmejä.

Molempiin kirjeisiini oli vastattu lähettämällä oikea, pyydetty määrä filmiä; liekö ensimmäinen erä jäänyt Suomen tulliin ihmeteltäväksi, joka tapauksessa sain ensituntuman siitä, että amerikkalaiskaupat tiesivät jo silloin, että asiakas on kuningas, Suomessa tätä ei aina muisteta tänäänkään. Muistan miten hyvä mieli jäi rapakontakaisen fotoliikkeen toiminnasta - profit ei ollut numero yksi, vaan jatkuva asiakassuhde. Oikeanlaista mielikuvamarkkinointia - perustuu käytännön ratkaisuihin. Mielellään jatkoi asiointia siellä.

 

Suomessa olen törmännyt USEIN vastaavissa tapauksissa loputtomaan eipäs-juupas -väittelyketjuun myyjäliikkeen ja asiakkaan välillä. Kun lopulta todetaan, että asiakas oli kuin olikin oikeassa molempien työaikaa on vierähtänyt pahimmillaan useita työpäiviä, mielikuva yrityksestä on jossain helvetin ja kuolleen meren pohjan välisellä janalla ja avainsanat prosessista: turha, väsyttää, idioottimainen, onko, totta, ei, koskaan, enää....)

 

***

 

Tämä kaikki tapahtui siis silloin, kun edes James Bond-elokuvissa ei osattu uneksia mistään internetistä, bisnes tehtiin paperilla, pankkitilillä oli vastakirja ja arvopaperit olivat paperia. Tietokoneet olivat NASA:n ja venäläisten oma juttu ja suurimpia ihmeitä oli numeroilla printattu hevosenpään kuva Ranskassa tietojenkäsittelyä opettelevan insinöörin suomentuliaisissa. Tietokoneet siis liittyivät kuuohjelmaan, ohjuksiin ja atomivoimaloihin. Niistä kerrottin  television tiedeohjelmissa ja Valituissa Paloissa. En taatusti olisi voinut arvata, että käytän päivittäin niitä omassa työssäni ja vapaa-ajallani, joskus valtaosan valveillaoloajastani, kun tulen samaan ikään kuin vanhempani olivat silloin. Tosin meidän perheessä ei oltu ennakkoluuloisia uuden teknologian hankkimisessa. Lukiossa sain ensimmäisen digitaalikelloni, enkä mitään halvinta, vaan Sveitsiläisen Tissotin "tietokonekellon", jonka toimintoihin kuuluivat mm. maailmanajat nappia painamalla. Samoin sain oman Canonin taskulaskimen ja Chinon ja Minolta -kameroissani oli puoliautomaatti- tai automaattivalotus.

 

 

 

Silloiset valokuvan ammattilaiset autonhintaisine kinojärjestelmäkameroineen olisivat voineet vain uneksia sellaisesta kuvanlaadusta, jota kuka tahansa tavis voi ottaa kohtuuhintaisella kännykkäkameralla digiaikana.

Muistan miten veljeni kävi 1970-luvun lopulla kansalaisopiston valokuvauspiirissä opiskelemassa värivalokuvankehityksen saloja vedostaen muutaman minunkin ottamani värinegatiivin värisuurennokseksi. Itse en uskaltautunut tuota edes yrittää, värikemikaalit olivat myrkyllisempiä kuin mustavalkolitkut ja vedostus tapahtui miltei pimeässä.

 

 

 

Niinpä digigeenisen nykysukupolven on ehkä vaikea ymmärtää, miten innoissani olin, kun ensimmäiset kuluttajahintaiset digikamerat ilmestyivät markkinoille 1990-luvun loppupuolella.

 

Naps ja kuva ilmestyy heti näkyviin, jos se epäonnistuu sen saa poistettua maksutta peukalonliikkeellä kameran muistista ja onnistuneista saa vedostettua itse napin painalluksella värikopioita. Muistan miten jännityksellä kokeilin ensimmäistä kertaa Kodakin digikameraa, jonka sain hankkia työpaikalleni koulun käyttöön. Innokkaana kuvasimme oppilaiden profiilikuvia ja kuvia oppilaiden piirustuksista ja käsityötuntien tuotteista - siis eräänlaista portfoliota - uudenmuotoisiin tietokoneella tehtäviin todistuksiin, jotka tulostettiin oikein väriprintterillä. Aikaaviepää, työlästä, mutta into ei laskenut tunteja. Panos-tuotos-automaatti karsi kuitenkin tällaiset todistuskokeilut parissa vuodessa standardoitujen, kuntakohtaisten käsinkirjoitettujen pahvilomakkeiden viedessä erävoiton luovuudesta. Nykyisin Wilma-täti hoitelee todistusmallit kaikentappavalla rutiinilla...

 

***

 

Ja kun sain sitten ensimmäisen digijärjestelmäkamerani Konica-Minolta 7D 6 Megapixelin kennolla, olin miltei digitaalisessa taivaassa.

 

 

Kuvaaminen yöllä käsivaralta 300 millin kinovastaavalla, huonovalovoimaisella zoomilla tuotti uskomattoman teräviä kuvia kuvanvakaajan ansiosta. Kuvasin öiden yli erämaissa kierrellen. Nautin täysillä digiajan herkuista. Voiko tämä olla edes totta! Sama toistui ensimmäisiä elokuvanpätkiä kuvatessani digivideomuodossa. Tästä ei ennen uskaltanut edes haaveilla. Kaikki tämä käsien ulottuvilla pikkurahalla. Kaikki nämä mahdollisuudet. Internet, YouTube, FB, koko SOMEn kirjo. Järjestöt, festivaalit hiirenpierun päässä sinusta. Oma kauppa netissä. Kodin langaton multimediaverkko varmennusoptioin!  Ei tosiaan voi olla totta!

 

Ei olekaan vaikka on.

 

 

 

 

 

Kun samaisesta pikselitaivaasta alkaa sataa tulta ja tulikiveä?

 

Varsin nopeasti sain tuta järjestelmävirheistä, ohjelmapäivityksistä, yhteensopimattomista tiedostomuodoista, kiintolevyvaurioista, varmuuskopioinnin ja suurien kuvatiedostojen latauksen vaatimasta ajasta. Jos uskalsit antaa ohjelman automatiikan hoitaa aikaavievät prosessit, huomasit usein aamulla herätessäsi, että yöllä oli tuntematon virhe katkaissut latauksen tai päivityksen ja kaikki piti aloittaa alusta. Tai miten vaikeaksi oli tehty ammattiohjelmien rekisteröiminen valmistajan sivustolla, tai kuinka monta erillistä salasanaa sinun piti muistaa, kun kaikkia munia ei voi laittaa hakkerien iloksi samaan koriin.

 

Entä sitten suonikohjut ja kasvava maha? Pienen kuvaputkinäytön, lättynäytön tai vaikka laadukkaammankin ison värinäytön tuijottamisesta sumenevat silmät. Hiirikäsi ja hartiasäryt. Siitä on taivas kaukana. Mustesuihkun tai laserin sisäänhengitetyt höyryt? 300-asteisen prosessoriytimen ympärillä olevien johdineristeiden, liimojen ja muovipehmenteiden elektoniikantuoksut? Miten ne vaikuttavat digitaalitaivaan kansalaiseen? Kuvaputkinäyttöjen säteily aiheutti työsuojelullisia rajoituksia 1980- ja 90-luvun odottaville pankkitoimihenkilöäideille. Kukaan ei kysynyt innokkailta mikrotukihenkilöiltä ja tietokoneharrastajilta, kuinka kauan he näytön ääressä aikaa viettivät. Paljon!

 

 

Ja tulikiveä sataa ja tulee satamaan digitaivaalta edelleenkin. Ei ole kyse hörhöistä, kun arvostettujen kansainvälisten tutkimuslaitosten professorit varoittavat uuden langattoman tekniikan vaaroista. Valitettavasti digilaitteiden valmistajat ottavat keskustelussa tupakkateollisuuden roolin. Ei ole näyttöä.

 

Tukiasemat ja 3G/4G laitteet jauhavat aivojamme ja sylkirauhasiamme DNA-puuroksi vauhdilla, josta kellään ei ole tarkkaa käsitystä. Syövät vievät 10-15 vuotta kehittyä. Kehittyvien lasten hermojärjestelmä ja elimistö vaurioituu tätäkin nopeammin. Jokaisessa parinkymmenen oppilaan luokassa on 3-4 lasta, joiden keskittymiskyky vaatii lisäaikuisten läsnäoloa luokassa melkein jatkuvasti. Kuinka suuri osa tästä johtuu digimaailman psykologisista ja fyysisistä vaikutuksista? Kukaan ei tiedä. Vain harvat tutkivat. Koulutuksen kustannukset nousevat pilviin suureksi osaksi juuri erityistä tukea vaativien lasten määrän kasvaessa. Kuka maksaa?

 

 

Tulevaisuuden menestyjät reagoivat nyt.

 

 

Syöpien diagnostiikassa ja hoidossa edistytään huimaa vauhtia. Nyt pystytään jo erottamaan ionisoivan säteilyn sormenjäljet kudosvaurioista geenien ja kromosomien tasolla. Uskon, ettei mene kauan, kun erilaisten kemikaalien ja sähkömagneettisten kenttien indikaattorit löytyvät samalla varmuudella, kuin DNA-jäänteillä tuomitaan murhaaja tänään. Silloin on näyttöä. Silloin tiedetään maksaja. Takautuvasti. Tähän pitää teollisuuden ja kaikkien digipro-bisnekseen osallistujien sopeutua. Voittajia ovat kestävän talouden ja kehityksen etiikkaan perustavat toimijat. Pitemmän päälle ei ole hyötyä siitä, että palkataan parhaat asianajajat viivytystaisteluun, kun konsernin kassa pullottaa. Ne rahat kannattaa käyttää askelen-edellä-tuotekehitykseen. Muuten joku muu tekee sen. Ja viivyttelijälle jää syntipukin, selittelijän ja perässähiihtäjän rooli. Se ei ole PR:ää. Se on pelkkää P:tä. Samoin imago ja brändi sen jälkeen.

 

* * *

 

XXPCO-OCPET !

 

* * *

 

Päivän DiglinTaglin -kysymys:

 

Mitä tehdään, kun langattomat sakkaa - mistä ihmisetkestävä teknologia tilalle?

 

 

 

JPS